Olen ihastunu kaveriini ja kyllähän se tietää sen. Ottaako tämä ystäväni sen tosissaan onkin kysymys erikseen. Ei se usko mua. Onnettomalta  tuntuu. Kun kirjoitan tänne muiden suomalaisten arjen kuvausten joukkoon omasta elämästä, omista ajatuksistani tuntuu lohdulliselta, että joillain on pahempaa tuskaaa ja toisaalta taas huomaa että parempaankin elämään on mahdollisuus. jaaa.

Kaiken lisäksi Ystäväiseni on samaa sukupuolta. Hämmentävää. Kaipa se on Ikä. Kaikki on hyvä aina laittaa iän tai elämänvaiheen piikkiin. Olen huono ajattelemaan en osaa olla looginen tai pysyä aiheessa. Ja se aiheuttaa ongelmia tunneasioissa. Kuittaan kaiken 'mitä välii' tai 'ihan sama' aseenteella. Jään keskeneräiseksi.

Haluan tuntea elämän kokoajan. Haluan päästää ajatukset ja tunteet vapaaksi. Haluan että henkisessä ja fyysisessä olemuksessani on se sama tunne kuin pyöräilessä sateessa kuunnellen The Who:ta. Sen tunteen haluan vangita sisälleni. Tahdon liitää ja leijailla. Olla Nirvanassa. 

meninkö liian pitkälle?? Vai pitäisikö mennä pitemmälle? Pidän itseäni rohkeana. Voin kiivetä korkeallle ja voittaa pelkoni, toisaalta en kykene olemaan avoin enkä rohkene lähestyä ihmisiä.

Tämä Blogin kirjoitus on hyvä juttu mulle. On helpompaa ajatella paperilla kuin päässä.