Yhtäkkiä sitä vaan tajuaa kuinka paljon on pönäköitynyt, vaikka olen huomautellut siitä itselleni jo vuosia. Tuntuu jotenki pahalta ajatella omaa vartaloaan. Inhottaa ja yhtäkkiä se henkinen tasapaino jonka olen saavuttanut katoaa. Haluan olla solakka ja notkea, juoksennella metsissä niin kuin Pocahontas.

Silti rakastan ruokaa. Liikunta on tietty se kuuma sana. Sitä paitsi pidän liikunasta, mutta, mutta olen oikea laiskimus ei sitä vain tule harrastettua ja vaikka tuleekin ei koskaan tarpeeksi. äääh en halua ajatelle sitä enempää, ehkä tänään on vain huono päivä.