Torstai on nykyään aina se päivä kun kyyneleet valuu pitkin poskia, räkä roikkuu nenästä ja suusta tulee kummaa uikutusta. Kaikki alkoi kuvista jotka saapuivat postissa. Olin iloisen jännittynyt avatessani kuorta. Ensinmmäisenä käteen tuli ryhmäkuva, joka ei onnistunut. Petyin, mutta kun näin yksityis-potrettini epätoivo ja ahdistus valtasi mielen. En voinut uskoa että olen niin ruma. Juuri kun olin saanut itsevarmuutta. Luulin oikesti että aloin olla ihan kunnossa, että elämä alkaisi taas hymyillä. Ne joille ennen olin ollut katkera ja kateelliinen alkoivat näyttää minusta ihmisiltä, ihan tavallisilta. Ei mitenkään ylivertaisesti paremmilta kuin kukaan muukaan. Pyöreät suorastaan pöhöttyneen näköiset punaiset, akneiset kasvot joita hallitsee muhkurainen nenä ja silmälasit joiden takana kaksi ohutta viirua silminä sai kaiken romahtavan kasaan, taas.

Tiedän, tiedän. Ulkonäkö ei merkkaa kaikkea ja minun olisi jo aika oppia arvostamaan sisältöä, mutta se ei ole niin helppoa. Mikään mukaan ei oikeen tunnu nyt onnistuvan elämässä, en oikeen osaa olla onnellinen tai ottaa elämästä irti kaikki minkä se antaa.