Nyt en pysty muuhun kuin huokaamaan syvään ja uudestaan syvä huokaus ja taas. Ajatuksia pyörii päässä, ei kauhean hyvä fiilis. Olen taas ihan pohjalla, siellä mutakerroksen alla mistä, kukaan ei huomaa. Tekisi mieli olla olematta, vaikka kuolla, jos se on ainoa keino. Itsemurha on tietenkin itsekäs ratkaisu. MUTTA olen onneton ja muut onnellisia ja, jos kuolisin, pääsisin omista kärsimyksistä, kun muut taas olisivat onnettomia! Vähän ristiriitaista, aivan kuin kärsimykseni olisivat muiden onni.  Eihän niin tietysi olekkaan.

Näin pitkästä aikaa hyvän ystäväni. Ainakin luulin olevamme hyviä ystäviä. Miten kuitenkin on mahdollista, että ystäväni onni tekee minut kateelliseksi ja onnettomaksi. Tultuani kävelyltä tämän onnettaren kanssa tuntui kuin minut olisi imetty tyhjiin, kaikki energiani olisi siirtynyt häneen. En syytä häntä. Olen mikä olen, mutta jos nyt taas masennun niin en varmaan parane ikinä

olo alkaa helpottaa, ei niin paha olo kun saa vähän purkautua. Mutta silti olen niin epähaluttava, epäkaunis, epähyvä, epänormaali, epämukava... aah kumpa olis noin kaunis. voisinvaan katella päivät pitkät itteeni peilistä..