Viime kirjoituksesta onkin sitten aikaa. Hymyillen voin muistella sitä mitä vuodatus onn minulle antanut, vaikka elämä ei ole mullistunut sitten viime vuoden. Nyt sitä ei ainakaan huomaa. Tai ehkä sittenkin, olen kasvanut henkisestikkin, ikävä kyllä myös lihonut; oppinut paljon ja avautunut raolleen.

Luin juuri vähän aikaa sitten Humisevan harjun. Innoituksenani tähän nerokkuuteen syntyi kaverini innostuksesta, Kate Bushin biisitä: Wuthering Heighistä sekä unettomasta yöstä. Rakastuin heti, jäin koukkuun ja nyt tunnen kaipuuta nummille. Rakkautta, intohimoa, synkkyyttä, vihaa, surua kaikkia suuria tunteita sekä ylpeyttä, itsekkyyttä, jalomilisyyttä. Oih Heathcliff, sekä Hareton lempihahmoni kirjassa. Onko se rakkautta vai himoa, julmaa yhteenkuuluvuutta? Kasvaako eristyksissä tunteiden volyymi? Emily bronte jumaloin teitä.